sunnuntai 7. lokakuuta 2012

1971

Seuraavaksi siirrymme sitten kertaheitolla yli 40 vuotta ajassa taaksepäin, 1970-luvun alkuun. Sieltä merkinnöistäni löytyy vain viisi kappaletta viiden tähden elokuvia, kun niitä on lähempänä nykyhetkeä ollut selvästi enemmän. Tarkoittaako tämä sitä, että Hollywoodin todelliseksi kulta-ajaksi useasti mainittu 70-luku olikin tosiasiassa heikompi esitys kuin vaikkapa 90-luku?

Ei, pikemminkin päinvastoin. Selitys löytyy toisaalta. Vuodelle 1971 on tilastoihini ehkä siunaantunut vähemmän viiden tähden elokuvia, mutta niin on elokuvia ylipäänsäkin. Itse asiassa tuon vuoden onnistumisprosentti on huikean hyvä, kun peräti viisi elokuvaa on yltänyt täysiin pisteisiin vain 39:stä näkemästäni. Viiden tähden elokuvia niistä on siis peräti 12,8%.


Jos tätä lukemaa verrataan viimeksi esittelemääni huippuvuoteen 1995, tulos on yllättävä. Viiden tähden elokuvia oli tuolloin kieltämättä peräti 11 kappaletta, mutta nähtyjä elokuviakin oli sitten 93, jolloin vastaavaksi prosentiksi tulee vain 11,8% - vuosi 1995, niin loistava kuin se olikin, on siis itse asiassa suhteellisesti heikompi kuin 1971.

Siihen, miksi olen nähnyt 1970-luvun elokuvia näin merkittävästi vähemmän kuin 1990-luvun puolivälin, on puolestaan useita syitä. Ensiksi, olin vuonna 1971 vasta 8-vuotias enkä päässyt katsomaan esimerkiksi tässä luetelluista viiden tähden elokuvista yhtäkään teatteriin ikärajojen vuoksi. Yhtä niistä ei itse asiassa päässyt katsomaan kukaan muukaan (kuva alla), koska se kiellettiin Suomessa komeasti oikein korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä...


Toiseksi, en ollut vielä tuolloin älynnyt varta vasten ryhtyä harrastamaan elokuvia enkä siis muutenkaan hakeutunut niiden pariin. Kolmanneksi, Suomen Yleisradion kahdella kanavalla ei siihen aikaan esitetty käytännössä lainkaan uusia länsimaisia elokuvia. Jos tv-elokuva oli uusi, se oli silloin tehty Neuvostoliitossa ja kuvasi sosialistista realismia joko sellaisenaan tai vertauskuvien kautta. Neljänneksi, myös vanhojen elokuvien tarkistaminen jälkikäteen ei ole ollut yhtään liian helppoa, koska videotallenteina on aina ensisijaisesti julkaistu tuoreita elokuvia.

Viidenneksi, ennen vanhaan elokuvia aivan oikeasti tehtiin jonkin verran vähemmän. 1970-luvun alussa jokainen elokuva oli merkittävä investointi, koska ei ollut olemassa muita teknisiä keinoja sen tekemiseen kuin ison työryhmän toimesta tapahtuva filmille kuvaaminen, eikä toisaalta myöskään niin laajaa levityskanavien kirjoa kuin nykyään. Elokuvateatterilevityksen painoarvo oli nykyistä paljon suurempi, ja sen lisäksi oli sitten vain tv-levitys, Neuvosto-Suomi tosin harmittavasti poislukien.


Omaan itseeni täsmää vielä kuudeskin syy. Vuoden 1993 syksystä aina vuoden 2009 loppuun saakka minulla oli helppo pääsy elokuvien levittäjien järjestämiin lehdistönäytöksiin, jotka olivat luonnollisesti ilmaisia, ja tämä piti osaltaan huolen siitä että tuon aikavälin hieman vähemmänkin merkittävät tekeleet tuli nähtyä tuoreeltaan, itse asiassa jo hyvissä ajoin ennen "tavallista" elokuvayleisöä. Tämä siis omalta osaltaan myös paisutti tuona aikan nähtyjen elokuvien lukumäärää.

Stanley Kubrick: A Clockwork Orange
Vuosi 1971 oli erityisen hankala amerikkalaisohjaaja Stanley Kubrickin uudessa kotimassa Britanniassa, jossa listaamistani viidestä elokuvasta peräti kolme aiheutti skandaalin ja kieltopyrkimyksiä. Kellopeliappelsiini on niistä varmaankin kuuluisin ja tärkein. Edellisenä ohjaustyönään tieteiselokuvan ikiaikaisen klassikon 2001: Avaruusseikkailu (1968) julkaissut ohjaajanero ei päästänyt yleisöjä taaskaan helpolla kuvatessaan tulevaisuuden totalitaarisesti hallitun Britannian väkivaltarikollisia. Tapa, jolla nämä laitetaan kuriin, on nerokas: jokainen yksittäinen siirtymä vaiheesta toiseen tuntuu loogiselta ja oikealta, mutta lopputulos silti täysin väärältä.


Ken Russell: The Devils
Brittiohjaaja Ken Russellin pääteos The Devils on edellä mainittu Suomessa korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä kielletty elokuva, jonka sensuuriongelmat olivat myös kotimaassaan merkittäviä, eikä siitä ole vieläkään saatavilla vuosi sitten kuolleen ohjaajan tarkoittamaa leikkausta missään muodossa. John Whitingin näytelmään ja Aldous Huxleyn romaaniin perustuva elokuva pohjautuu tositapahtumiin 1600-luvun Ranskassa, jossa kokonaisen nunnayhteisön epäillään tulleen Saatanan riivaamiksi. Seksuaalisiin patoutumiin pohjautuvan joukkohysterian käsittely yhdistettynä uskontoon osoittautui tulikuumaksi aiheeksi.

Steven Spielberg: Duel
Jostakin oudosta syystä peräti kaksi viidestä vuoden 1971 viiden tähden elokuvasta sijoittuu amerikkalaisille valtateille ja suurimman osan aikaa niissä vain ajetaan autoilla. Kuinka sattuikaan, juuri nämä kaksi ovat samalla ne elokuvat, joilla ei ole ollut mitään sensuuriongelmia. Hollywood-elokuvan kultasormeksi nopeasti kehittyneen Steven Spielbergin teatterielokuvadebyytti antoi odottaa itseään vielä kolme vuotta, mutta hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Kauhun kilometrit nähtiin televisiossa jo 1971. Dennis Weaverin henkilöimä myyntimies joutuu pitkällä ajomatkallaan psykopaattisen rekkakuskin jahtaamaksi, ja ennen pitkää on selvää, että vain toinen heistä voi selvitä taistelusta hengissä.


Sam Peckinpah: Straw Dogs
Olkikoirien tarina muistuttaa Kellopeliappelsiinin vastaavaa, vaikka elokuvilla ei muuten olekaan mitään yhteistä: amerikkalainen ohjaaja tulee Britanniaan, ohjaa siellä elokuvan, ja aiheuttaa valtaisan skandaalin ja sensuuriongelmia. Tähteytensä huipulle juuri noussut Dustin Hoffman on amerikkalainen matemaatikko, joka saapuu hehkeän vaimonsa kanssa Britannian syrjäseudulle tekemään rauhassa tutkimustyötä, mutta paikalliset miehet eivät pysty jättämään paria rauhaan. Jännitteet purkautuvat äärimmäisiä raakuuksia sisältävässä piirityksessä, jossa paikallista vajaamielistä miestä puolustavan tiedemiehen on löydettävä miehuutensa syvältä hiirulaisen ulkomuodon alta.

Richard C. Sarafian: Vanishing Point
Easy Riderin vanavedessä selvästikin kaasutteleva autokaahauselokuvien klassikko sisältää poikkeuksellisen vahvaa, näkemyksellistä yhteiskuntakritiikkiä, eikä sen loppuratkaisu jätä kylmäksi. Barry Newmanin vähäeleinen, elämäänsä täydellisesti pettynyt ex-poliisi Kowalski ottaa kuljettaakseen uuden muskeliauton Denveristä San Franciscoon. Tulee lyötyä vetoa siitä kuinka nopeasti auto on perillä, ja kohta kaikki reitin varrella vaikuttavat poliisit ja muut punaniskat ovat vapauden symbolin kannoilla. Hippiajasta vaikutteita imenyt protestielokuva tekee yhteiskunnallisen kapinahenkensä harvinaisen selväksi.


Fasististen poliisien puolen tarinasta kertoo puolestaan Don Siegelin Dirty Harry, joka on ilman muuta kunniamaininnan arvoinen, vaikka sitä onkin melko mahdoton pitää viiden tähden elokuvana. Clint Eastwoodin ikonisin roolihahmo seikkaili sittemmin neljässä jatko-osassa, mutta niistä yksikään ei yltänyt lähellekään alkuperäisen tasoa.

Euroopassa yllettiin samaan aikaan todella komeaan suoritukseen kauhuelokuvarintamalla, kun italialaisen kauhun grand old man Mario Bava innostui ohjaamaan ties kuinka monella vaihtoehtoisella nimellä siunatun A Bay of Bloodin. Verinen kauhufilmi ennakoi teinislasherien voittokulkua, joka tosin alkoi toden teolla vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Friday the 13th (1980) näyttäisi ensimmäisen jatko-osansa (1981) ohella olevan Bavalle paljosta velkaa.

Vuoden 1971 top 3:
1. A Clockwork Orange
2. Duel
3. Vanishing Point

Jukka Halttunen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti